Mekkotehtailua: Orelma ja pussukat

Voi hitto tuota Mekkotehdas-kirjaa! Olen todella ihastunut. Opus on ääriään myöten täynnä hurmaavia kolttuja ynnä muita ihanuuksia, joita kädet syyhyävät päästä toteuttamaan. Ohjeet ovat perusteelliset, joten tällainen aloitteleva tumpelokin kykenee näköjään onnistumaan haastavahkoissa luomuksissa.

Halusin ommella kummitytön huomisille 5-vuotissyntymäpäiville uuden mekon, koska edellinen alkaa jäädä pieneksi. Valitsin yllä mainitusta opuksesta Orelma-mekon. Luulin päätyneeni helppoon ommeltavaan, mutta matkalla osoittautuikin olevan muutama kinkkinen kohta (mm. nappihalkio, jonka tein luultavasti ihan väärin). Valmista tuli, pikku mutkista huolimatta. Ja hieno tulikin – ihana ohje siis!

Sovituskuva on oman 6,5-vuotiaani yllä näpsäisty. Pikkuserkukset ovat ikäerosta huolimatta jotakuinkin saman kokoiset, mutta tässä on taatusti kasvunvaraakin. Omalle ekaluokkalaiselleni taidan hieman kaventaa kaavaa, kunhan löydän sopivan kankaan – tämä ihanuus ei taida enää riittää kokonaiseen mekkoon...

Mekkotehtailua on tullut harrastettua viime aikoina enemmänkin. Tein aiemmin kuopuksen ystävälle synttärilahjaksi olkapussukan, ja samanmoiset väsäsin viikko sitten parille muullekin nuorelle neidolle tuliaisiksi.

Mekkotehtailujen lisäksi en ole sitten paljon muuta ehtinytkään väsätä. No, töitä on kyllä tullut tehtyä enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi... Ja esikoisen lempipaidan tuunasin, koska siihen oli ilmestynyt reikä. Paitaan päätyi nappeja vähän useampi kuin se yksi reiänpeittäjä. Aika rock. Tytär tykkää.

Deadline tai muu akuutti tarve on tehokas kannustin. Kun kyläily lähestyy tai ehjät vaatteet eivät kelpaa omistajalleen, on valmista saatava aikaan. Sen sijaan olohuoneen nurkassa lojuu edelleen tuo pirun pitsiliinatyyny, jonka kiinniompelu on jäänyt puolitiehen jo muutama kuukausi sitten.

Voisinkohan luvata, etten aloita yhtä ainoaa käsityötä ennen kuin tämä on saatettu loppuun...?

Karkkilaukku

Kuopuksen päiväkotikaveri vietti 4-vuotissyntymäpäiväänsä, joten tulipa mainio syy tarttua Mekkotehdas-kirjaan! Sivun 41 retrovihreä olkapussukka kelpaisi Äidillekin. Ajattelin kuitenkin, että nelivuotias saattaa arvostaa enemmän karkkivärejä kuin mummon vanhoja lakanoita... Ohje on kerrassaan ihana – näitä teen varmasti lisääkin.

Pilkkukangas on Eurokankaan palalaarista tossukankaaksi pari vuotta sitten ostettu. Yhtään tossua en muuten ole vielä ommellut. Vetoketjua ei ollut käsillä, joten vähän piti soveltaa. Solmimisnauhat ompelin puoliksi taitetusta vinonauhasta pilkku- ja vuorikankaan väliin. Olkahihna on kaksinkertaista vinonauhaa. Kortin piparinmuotoisen läpän takapuolella on kuviopaperista leikattu nelonen. Laukusta roikkuvaan samanmoiseen on kirjattu pesuohjeet.

Puhelinpusseja

Koko kesän kestäneen sulattelun tuloksena Ekaluokkalaiselle hankittiin eskariopettajansa suosituksesta kännykkä. Olisihan tuo pärjännyt hyvin ilmankin ("Ei minun lapsuudessani" etc.), mutta pakko se on myöntää, että puhelin luo turvallisuudentunteen muksulle niin koulumatkalla kuin kavereiden kanssa kylillä juostessakin. Vanhempien mielenrauhasta puhumattakaan. Kaverit tosin kuulemma soittelevat jo pilapuheluita sukulaisilleen, mutta meidän Kiltti Tyttö vakuuttaa jättäneensä moiset hölmöilyt muille... (Muistan itse alle kouluikäisenä soittaneeni lankapuhelimella pilareita tyyliin "Hetkinen, sanoi Putkinen ja pieraisi puhelimeen.")

Olin muinoin ostanut Kierrätyskeskuksesta parillakymmenellä sentillä (siis snt, ei cm) palan japanilaishenkistä (verho?)kangasta. Esikoinen ihastui kirsikankukkakankaaseen ja halusi kännykkäpussinsa toteutettavan siitä. Valkoinen nappi löytyi tytön omien käsityötarvikkeiden joukosta. Olisin laittanut tuohon ohuemman kuminauhan, jos sellainen olisi osunut käteen ompeluhetkellä. No, toimii tuo näinkin, ja pikkumimmihän on toki onnesta soikea!

Sisälle ompelin pannulappuvuorivanua (karvaista ja lämmöneristävää, koska sitä nyt sattui kotona olemaan), jotta puhelin pysyisi ehjänä pidempään kuin viikon. Ehkäpä pehmustus oli hieman liioiteltua, sillä Ekaluokkalainen käsittelee aarrettaan todella varovasti! Ohuen sisäkankaan ompelin jostain jämätilkusta. Hihna on tehty vahvasta kanttinauhasta kaksinkertaisena (siis ei vinonauhasta, vaan vähän sellaisesta ronskimmasta versiosta).

Pienikokoisen nyssykän vuorittaminen on hemmetin rasittavaa, joten kun innostuin samana iltana ompelemaan itsellenikin uuden puhelinpussin, päädyin toteuttamaan sen huomattavasti yksinkertaisempana. (Tämäntyyppisen mallin bongasin pari vuotta sitten Aanmaalta.)

Kangas on olohuoneen verhoista yli jäänyttä ikeaa. Läppää en tarvitse, mutta etupuolelle lisäsin taskun pankkikortille. Hihnan ja kuminauhan ompelin reunataitoksen sisään, tähän tapaan:

Löytyihän sitä ohuempaakin kuminauhaa. Ei mustana sentään – höh.

Olkahihna on samaa kanttinauhaa kuin pikkumimmin pussukassa mutta kapeampana, eli kaksinkerroin taitettuna.

Takapuoli.