Ikkunaostoksilla

Melkoisen työntäyteinen vuosi takana, huomaan blogin päivitystiheyden perusteella. Kaikennäköistä Äiti on kaikessa hiljaisuudessa väkertänyt, mutta kuvien ottaminen ja niiden jälkikäsittely ovat osoittautuneet ylittämättömäksi kynnykseksi kiireen keskellä. Hiljaisuus päättyköön, mutta vielä toistaiseksi saatte tyytyä rakeisiin, aiföynillä räpsittyihin otoksiin. Aloitettakoon kuluvasta kesästä.

Purjehdusreissulta tarttui tänä vuonna mukaan hurmaava, säiden armoilla ollut vanha kuusiruutuinen ikkuna. 20 euroa siitä pulitin, kirppiksellä. Kotiin palattuamme poistin osittain rikkoutuneet ikkunalasit, kuurasin komeuden juuriharjalla ja yleispuhdistusaineella sekä kuivatin parvekkeella. Lahon hapertamaa alareunaa kuivasin vielä hiustenkuivaajalla ja ruiskutin hyönteismyrkkyä koloihin. Jäämme seuraamaan, löytyykö akkunasta elukoita tahi hometta...

Kun muutimme vuokra-asuntoomme 9 vuotta sitten, itkin likaisia ja rikkinäisiä tapetteja, jotka eivät millään tavoin vastanneet makuamme. Isännöitsijä kertoi, että varastossa oli kyllä valikoima sekalaisia tapetteja, jotka voisimme omatoimisesti vaihtaa edellisten tilalle. Kärsivällisyys ja aika riittivät tuolloin ainoastaan makuuhuoneen karseiden ruusutapettien vaihtoon. Olohuone ja työhuone saivat toistaiseksi jäädä, sillä emmehän tienneet, kuinka väliaikaiseksi asumisratkaisumme muodostuisi. No, tässä ollaan yhä, eikä muuttoa vielä ole tapahtunut.

Ei-minkään-värinen linoleumlattia on
oman lukunsa arvoinen murheenkryyni.

Ripustin oitis tänne muutettuamme olohuoneeseen kaksi bambuverhoa peittämään kaikkein kuluneinta seinää. Vuosia sitten olin jo heittämässä haalistuneita verhoja pihalle, mutta totesin kääntöpuolten olevan vielä uuden veroiset. Niinpä käänsin verhot, ja bambuseinä sai olla paikallaan lähes vuosikymmenen. (Kalustus on koostettu siitä, mitä on ollut tarjolla. Kuvassa näkyvä sohva ja sohvapöytä ovat pikkuveljeni vanhat, kirjahylly lapsuudenkodistani, samoin etualalla seisova piano. Nojatuolin dyykkasin oman pihan roskalavalta, turkoosin räsymaton on tehnyt isoäitini 50-luvulla ja pianonalusmaton puolestaan siippani isoäiti. Vinksallaan keikkuvan taulun on kehystänyt isäni Afrikasta tuodusta kankaasta. Ikeaa ovat ainoastaan vihreä matto, verhot, sohvapeitot sekä alennuksesta kympillä ostettu omituisen muotoinen rahi, jota lapset rakastavat. Cd-tornit siippa toi mukanaan, kun muutimme tänne yhdessä.)

Tuo kaamea tapettihan tuli toki esiin poistettuani näköesteen. Pelkän ikkunaruudukon varaan ei seinän peittämistä voinut jättää. Miten saisin katseen kiinnitettyä toisaalle tapetin mauttomasta kuvioinnista, tummista läiskistä ja vanhoista taulukoukkujen rei'istä? Suunnittelin aluksi retrokankaista ommeltua viirinauhaa, mutta ompelukone on tällä hetkellä työnnetty syrjään työhuoneenraivausoperaation vuoksi... Siispä väliaikaisratkaisu löytyi kirjaston poistokirjoista.

Perhoset valtasivat lähes koko seinän.

Viiden erilaisen perhosen kaavat kopioin kirjasta Olipa kerran housunpuntti (Laura Sinikka Wilhelm). Leikkelin karkeasti kuusi kirjansivua kerrallaan, joten perhosia syntyi yhteensä 30 kpl. Jokaisessa seinällä olevassa perhosessa on kaksi samanmuotoista paperia päällekkäin, pienillä tarratyynyillä kiinnitettyinä. Kokonaisuus ajaa asiansa – en huomaa likaläiskiä enää lainkaan.

Saapa tosin nähdä, kuinka kauan kestän uuden seinän kalpeutta, sillä olen mieltynyt värien sekamelskaan. Täytynee kiirehtiä työhuoneprojektia, jotta pääsen taas ompeluhommiin...